Suntio, mikä se oikeastaan on? (http://www.kirkonpalvelijat.fi/?page=artikkelit&sub=kokonaisuus)

 

·       Kirkonpalvelijan tehtävät siis ajan myötä muuttuivat, vaikka tietyt perustehtävät ovat säilyneet. omassa traditiossamme ja suntion viran kehityksessä. Kansatieteilijät ja kielentutkijat katsovat suntion nimen johtuneen slaavilaisten kielten oikeudenjakajaa ja tuomaria merkitsevästä sanasta. Muinaissuomalaiset tarkoittivat suntiolla tuomarin tehtäviä hoitavaa miestä, joka nautti muiden luottamusta ja jolla oli taito erottaa oikea väärästä. Hän oli kansan keskuudestaan valitsema pitäjäntuomari, jota tarvittiin selvittämään riita-asioita. Kun maa 1400-luvulla jaettiin oikeudenhoitoa varten kihlakuntiin (häradeihin), nimitettiin niitä varten tuomarit (domare) kansaa kuulematta. Näin talonpoikien valitsemat suntiot menettivät vähitellen tehtävänsä.

·       Nimitys jäi kuitenkin käyttöön ja siirtyi kirkollisen luottamusmiehen nimeksi. Seurakunnalla oli tavallisesti kaksi luottamusmiestä (kyrkiovärjande, kirkonpalvelija tai kyrkiovärd, kirkonisäntä). Suntio oli toinen heistä ja toimi kirkonvartijana ja kirkon omaisuuden hoitajana. Suntio oli siis seurakunnassakin alkuaan korkea luottamushenkilö, kirkonisäntä.

·       Kirkkoherran palvelijana ja apulaisena oli lukkari, joka toimi nimensä mukaisesti mm. kellonsoittajana (klockare). Hän oli papin apuna jumalanpalveluksessa ja hänen hallussaan olivat kirkon avaimet ja kynttilät. Hän kantoi myös kolehdin ja herätteli uneen vaipuneet sanankuulijat. Sen vuoksi häntä kutsuttiin joskus unilukkariksi. Hän huolehti myös kirkon siivoamisesta, alttarin vaatettamisesta, kynttilöiden sytyttämisestä, vihkiveden tuomisesta jne. Lukkaria pidettiin alun perin nimenomaan papin henkilökohtaisena apulaisena. Tehtäviin kuului papin saunan lämmitystä, virkatalon syystöitä, syysteurastuksesta huolehtimista ja jopa pappilan juhlaoluen panoa. Täältä lieneekin peräisin sananlasku "lukkari on papin plakkari ja lukkarin muori on papin plakkarin fuori" tai "lukkari, papin passari”.

·       Lukkarin asemassa tapahtui kuitenkin 1600-luvulla merkittävä käänne. Hänelle uskottiin silloin lasten opettaminen ja virsilaulun johtaminen. Lukkarilta vaadittiin nyt enemmän kuin ennen, minkä vuoksi myös hänen palkkansa parani. Lukkarin aseman kohoaminen johti puolestaan suntion tehtävien muuttumiseen, sillä monet lukkarin velvollisuudet siirtyivät vähitellen hänelle. Suntiosta tuli kirkonvartija eli vähtäri tai vehtari (väktare), jolle kuului järjestyksen ylläpitäminen, mutta myös monet palvelutehtävät. Hän sai tehtävikseen mm. kolehdin kannon ja unilukkarin eli väkkärin (väckare) velvollisuudet.

·       Luottamusmies-suntiosta oli siis aikojen saatossa tullut kirkonvartija-suntio. Tehtävä ei ollut aina kiitollinen, sillä siihen liittyi kirkkokurin ylläpitämisvelvollisuuksia. Entisten yleisluottamusta nauttivien talollisten asemesta valittiinkin suntioksi usein entisiä sotilaita tai muita köyhiä ja karskeja järjestyksen ylläpitoon luontuvia miehiä. He eivät enää olleet seurakunnan luottamusmiehiä, vaan toimihenkilöitä, joille palkkakin saatettiin ottaa .jalkapuusta päästämisrahoista., kuten Maskussa sovittiin 1669. Muuten suntion palkkaus muodostui yleensä viljakapasta taloa kohden. Luottamusta osoitti se, että tämän palkan lisäksi suntio sai toisinaan vapaaehtoisia lahjoja viljapalkan lisäksi. Tosin paikkakunnittain tilanne vaihteli, esimerkiksi Nivalassa vielä 1900-luvun alkupuolella suntio kantoi joulukirkossa toisen haavin itselleen. Tulos oli joskus niin runsas, että suntion piti välillä käydä sakastissa tyhjentämässä kukkaro. Mutta useimmiten kyse oli perin arkisesta työstä. Suntion tuli pitää silmällä niitä, jotka jumalanpalveluksen aikana nukkuivat, juorusivat, menivät ulos kirkosta, seisoskelivat ulkona ja juopottelivat. Hänen velvollisuuksiinsa kuului panna rikolliset jalkapuuhun. Halikosta tiedetään, että hänen tehtäviinsä kuului tuoda piiskat eli raipat kirkon ovelle. Tehtävistä johtuen suntiota helposti halveksittiin. Muun muassa Houtskarin piispantarkastuksessa 1709 varoitettiin seurakuntalaisia pilkkaamasta väkkäriä. Pilkkatieto suntion pätevyysvaatimuksista kiersi suusta suuhun: hänen oli osattava potkaista koiraa yhtaikaa molemmin jaloin. Koirien kirkosta karkottaminen kuuluikin suntion velvollisuuksiin.

·       Lukkarin virka muuttui jälleen 1800-luvulla. Lukkari oli ollut pääasiallisesti esilaulaja ja lasten opettaja, joskus myös välskäri, rokottaja, postinkantaja ja seurakuntalaisten asiamies. Nyt kirkkoihin alkoi ilmestyä urkuja ja lukkarista tuli kanttori-urkuri. Ennen hän oli johtanut veisuuta lukkarin penkistä kirkon edestä, mutta nyt hänen oli siirryttävä urkuparvelle kirkon takaosaan. Esilaulajan lisäksi hänen piti osata soittaa urkuja ja johtaa myös kuoroa. Kun kansakoulut vähensivät hänen opetustehtäväänsä, muuttui lukkari kirkkomuusikoksi.

·       Suntion tehtävät puolestaan vakiintuivat. Niihin liitettiin jälleen aiemmin lukkarille kuuluneita tehtäviä, muun muassa lasten kuulustelu kinkereillä. Sananparsi Rääkkylästä toteaakin: "Myö papit, sano suntijo ku kylänlukusissa ruuvale ruvettiin". Vanha vuoden 1686 kirkkolaki tunsi kirkonpalvelijoista vain lukkarin, mutta vuoden 1869 kirkkolaki tunsi myös kanttorin ja urkunistin sekä kirkonvartijan, kellonsoittajan ja haudankaivajan. Useimmiten sama henkilö hoiti näitä kaikkia tehtäviä. Näin vähitellen suntion virka oli muotoutunut. Esimerkkinä käy Jyväskylän pitäjänkokouksen päätökset suntion tehtävistä 1800-luvun puolivälistä. Suntion tulee pitää kirkko siistinä, olla papistolle apuna jumalanpalveluksissa, toimia haudankaivajana, pitää huolta haudoista, kantaa kolehti, lakaista kirkko kerran viikossa, johdattaa kirkon pesua, lapioida tiet kirkkoon ja haudalle, seurata papistoa ja lukkaria lukusilla, olla apuna rippi- ja laiskankoulussa, sulkea ja avata kirkon ovet sekä soittaa kirkonkelloilla aamukellot, yhteensoitto ja läppääminen. Nämä tehtävät ovat pääosin säilyneet tavalla tai toisella kirkonpalvelijoiden hoidossa yhä edelleen.